Kun kuolema tulee työpaikalle: opas esihenkilöille ja HR:lle

Kun aloitin tutkimaan suremisen digitalisaatiosta 2007, moni kysyi hämmentyneenä miksi valitsin niin synkän aiheen. Aihe oli tipahtanut minulle hiukan puolivahingossa, sillä kuolema aiheena oli kyllä kiinnostanut aiemminkin, mutta en ollut harkinnutkaan verkkomuistomerkkejä ennen ohjaajani suositusta. Tein gradun aiheesta, ja samaan aikaan somealustat kuten Facebook räjähti suureen suosioon. Päätin jatkaa väitöskirjaan saakka, sillä minua kiinnosti se, mitä tapahtuu, kun ihmiset alkavat surra digitaalisissa ympäristöissä, joita ei ole suunniteltu surua varten. Mitä tapahtuu alustoilla, jotka on rakennettu täysin muita tavoitteita varten kuin muistelu ja yhteisöllinen suru?Väitöstilaisuudessani vuonna 2014 vastaväittäjäni totesi, että olin oikeastaan tutkinut sitä, miten kuolemaa tehdään näkyväksi kulttuurissa ja teknologissa tiloissa, jotka on oppineet sen piilottamaan.

Kenttätyö aiheesta opetti jotain, mitä kirjoista lukemalla ei löytynyt. Pitkä läsnäolo surevien parissa muutti tapaani ajatella kuolemaa, surua ja menetystä. Antropologille kenttätyö on aina jonkinlainen tulikaste, jonka jälkeen katsoo maailmaa toisin. Omassa tapauksessani kysymys ulottui digitaalisten rituaalien lisäksi siihen, miten yhteisö kannattelee menetystä silloin, kun sillä on välineitä siihen, ja mitä tapahtuu silloin, kun välineitä ei ole.

Kuolema on työelämässä hiljainen tabu

Antropologi Arnold van Gennep kuvasi jo yli sata vuotta sitten, miten rituaalit sitovat yksilön muutokset yhteisölliseksi tapahtumaksi. Menetyksen kohdatessaan ihminen tarvitsee jonkun, joka tunnistaa muutoksen: että jotain on tapahtunut, että hän on nyt eri paikassa kuin ennen, että hänen tilaansa kannetaan kollektiivisesti edes hetkellisesti. Länsimainen moderni yhteiskunta on ohentanut näitä käytäntöjä merkittävästi, osittaen tiedostetusti, osittain tiedostamatta. Hautajaisista on tullut intiimimpiä, sururyhmät toimivat vapaaehtoisen jäsenyyden varassa, ja kuoleman käsittely on siirtynyt yhä useammin ammattilaisten tehtäväksi. Tutkija Mari Pulkkinen on nostanut esiin sen paradoksin, että ihminen on syntynyt menettämään, mutta rakentanut arkensa niin, että menetyksen käsittelylle on jäänyt yhä vähemmän keinoja ja tilaa.

Tämä näkyy työpaikoilla erityisen korostetusti.

Työelämä on yksi harvoista kollektiivisista tiloista, joita monella meistä on jäljellä, ja silti se toimii lähes päinvastoin kuin kuolemaan liittyvät perinteiset rituaalit vaatisivat. Aikaa ei ole, roolit eivät odota surua, tunteille ei ole rakenteita. Kun kollega kuolee tai työntekijä menettää läheisensä, koko organisaatio joutuu vastakkain sen kanssa, mitä suru tarvitsee: hitautta, epäjohdonmukaisuutta, tilaa toistolle ja paluulle. Rituaalille, merkitykselle, sanoille jotka eivät löydä muotoaan.

Esihenkilöltä odotetaan, että hän tietää mitä tehdä, vaikka aihe on hänelle todennäköisesti yhtä vieras kuin muillekin tiimissä.

Surua ei voi harjoitella etukäteen

Aloitin viime vuonna johdon työnohjauksen erikoistumisopinnot, ja tuntui luontevalta ottaa yhdeksi kehittämisaiheeksi kuolema työyhteisössä. Auditoin päivätyössäni sisäiset ohjeistukset esihenkilöille ja työntekijöille kuolemantapauksen varalta. Vähänpä tiesin, että elokuun loppu toisi omaan arkeeni läheisen ystävän traagisen kuoleman.

Vaikka surusta on tehnyt ihan sen väikkärin verran tutkimusta, pudottaa se joka kerta polvilleen tavalla, joka on juuri sille menetykselle uniikkia. Suru on myös siitä vänkä tunne, että et voi etukäteen ennakoida sitä. Mitenkään. Vaikka kuinka olisit luonteeltasi reipas, pärjäävä, dynaaminen tyyppi, saattaa suru kaivaa sieltä kaiken alta esiin tyypin, joka on aivan märkä lapanen ja pohtii aamulla wc:ssä peilin äärellä, että miten niitä hampaita nyt pestiinkään.

Oman pian kolmikymmenvuotisen työhistoriani aikana olen kohdannut kymmeniä esihenkilöitä ja HR-ammattilaisia, jotka ovat joutuneet toimimaan tilanteessa, johon heitä ei ollut valmennettu. Yleisin viesti heiltä on ollut sama: en tiennyt mitä sanoa, en tiennyt kenelle soittaa, en tiennyt miten tiimi otetaan mukaan seuraavana päivänä.

“Pelkään sanovani tai tekeväni jotain väärin”, moni huokaa avuttomasti.

Olemme luoneet työelämään aukon, joka on syntynyt siivoamalla surun ja kuoleman näkymättömiin samalla, kun työelämästä on tullut yhä keskeisempi yhteisö. Esihenkilö kantaa aukkoa yksin, koska ammattitaitoa siihen ei ole missään opetettu.

Mitä opas "Kuolemantapauksen kohdatessa" sisältää

Auditointimateriaalin pohjalta rakensin myös laajemman, ei yhteen työpaikkaan sidotun oppaan. Se on käytännönläheinen kehys, jonka olen koonnut työterveyden ja kolmannen sektorin toimijoiden materiaaleihin sekä omaan surututkimukseeni pohjaten. Opas käsittelee sitä, mitä tehdä kun kollega kuolee, kun työntekijä menettää läheisensä, tai kun tiimin jäsen päätyy itsemurhaan. Mukana on ohjeita viestinnästä, muistotilaisuuksienjärjestämisestä ja pitkänseurannan tärkeydestä, sekä tunnusmerkkejä siitä, milloin on syytä huolestua ja pyytää ammattilaisen tukea. Loppuun olen koonnut listan suomalaisistajärjestöistä, joilta apua saa (tämä järjestökenttä saattaa tosin muuttua vuoden 2027 valtion leikkausten myötä).

Opas ei ole käsikirjoitus siinä mielessä, että se antaisi valmiit vastaukset. Jokainen kuolemantapaus on omanlaisensa, ja jokainen työyhteisö kantaa sitä omalla tavallaan. Tärkein viesti oppaassa on ehkä se, että esihenkilön ei tarvitse osata kaikkea itse. Hänen tehtävänsä on tunnistaa, milloin työterveys, kriisityön ammattilainen tai kolmannen sektorin tuki otetaan mukaan.

Lataa opas ja jaa eteenpäin

Surua ei voi harjoitella, mutta työyhteisöissä siihen voi valmistautua.

Tämä on aihe, jota ei oikein kuulukaan osata, ja johon ei koskaan rakennu rutiinia. Jos olet esihenkilö tai HR-vastuussa, tästä matskusta saattaa olla hyötyä. Lataa opas alta ja copy with pride, sillä tällaiset mallit saattavat pelastaa ihmishenkiä.

Lataa materiaali

Jos yhteisönne kaipaa koulutusta tai keskustelutukea aiheesta, ota yhteyttä: anna.haverinen@havainna.com