Vuoden 2026 Top 50 tekoäly- ja teknologiavaikuttaja

Meillä on taipumus puhua teknologiasta ja teknologian kehittämisestä arvoneutraalina. Algoritmi ei tunne sukupuolta, koodi ei syrji, ja data mittaa todellisuuden sellaisena kuin se on. Tämä on yksi teknologiakulttuurin sitkeimmistä käsityksistä – ja se on empiirisesti virheellistä.

Caroline Criado Perezin Invisible Women (2019) dokumentoi järjestelmällisesti, miten moderni rakennettu maailma on suunniteltu oletuksella, että ihminen on mies. Törmäystestinuket on mitoitettu miehen kehon mukaan ja naisten kehon ajatellaan olevan vain fyysisesti pienempi. Tämähän ei millään tavalla pidä paikkaansa, kuka tahansa tämän nyt ymmärtää. Sydänkohtauksen kliiniset oireet on niin ikään kuvattu miesruumiin kautta, ja koska naisilla ne voivat näyttää täysin erilaisilta, seurauksena on ollut alihoitoa ja viivästyneitä diagnooseja. Kehon koostumusta mittaava BMI mittari on tilastollinen mittari, ei yksilöllistä terveyttä tarkasteleva lukema, joka on niin ikään kehitetty 1800-luvulla valkoisen keskivertomiehen mukaisesti. Perezin teos on esimerkkejä täynnä. Jokaisessa näistä toistuu sama rakenne: jokin on otettu universaaliksi, ja se universaali on ollut mies.

IT-alalla tämä rakenne on systemaattisesti näkyvillä joka ikinen päivä, sillä sukupuolijakauma on edelleen kansainvälisesti vahvasti miessukupuolinen.

Tekoälyn kehittäminen vaatii diversiteettiä

Tekoälymallit oppivat datasta, joka on kertymä historiasta – ja historia on, mittausstandardeiltaan, harvinaisen sukupuolistunut rakennelma. Kun tekoälymalli koulutetaan tekstillä, kuvilla tai käyttäytymisdatalla, joka on tuotettu maailmassa, jossa naisten tekeminen on systemaattisesti mitattu, raportoitu ja arvostettu eri tavalla kuin miesten, malli oppii juuri sen. Ei pahantahtoisesti, vaan siksi, että harha on jo sisäänleivottu aineistoon ennen kuin kukaan on kirjoittanut riviäkään koodia. Tämän vinouman ohittaminen on aktiivinen valinta, jota ei välttämättä huomata tehdä, jos malli toistaa maailmankuvaa, joka vastaa omaa kokemustasi.

Sama pätee tuote- ja palvelukehitykseen laajemmin. Kun järjestelmää kehittää tiimi, jossa tietyt näkökulmat ovat rakenteellisesti aliedustettuina, syntyy luonnostaan katvealueita. Kaikki suunnittelu lähtee jostakin kokemusmaailmasta, ja kapea kokemusmaailma tuottaa kapeaa suunnittelua. Kysymys siitä, kenen tarve on otettu lähtökohdaksi, ei ole pelkästään eettinen: se on insinöörityön kysymys, joka kuuluu kehitysprosessiin siinä missä muutkin tekniset vaatimukset. Rakenteelliset katvealueet periytyvät eteenpäin tuotteisiin ja malleihin, koska kukaan ei osannut kysyä niistä siinä vaiheessa, kun kysyminen olisi vielä ollut halpaa.

Tivi ja Johtoryhmä-klubi kokosivat tänä vuonna listan 50 suomalaisesta teknologia-alan naisvaikuttajasta. Olen yksi heistä. Otan tämän nimityksen vakavasti, sillä se on omalta osaltani ollut myös koko työuraani leimaava tavoite: diversiteetin ja aivan erityisesti humanistisen osaamisen nostaminen teknologia- ja liiketoimintapäätöksiin.

Lista osoittaa, että tällä alalla on ihmisiä, joiden tarina ei noudata teknologian "luonnollisen" polun kertomusta. Insinööri, koodari, startup-perustaja, tyypillisesti mies, tyypillisesti tiettyä taustaa, tyypillisesti tietynlaisesta lähtöpisteestä. Kun listalle nouseekin humanisti, antropologi, filosofian tohtori, on mahdollisuus nostaa esiin myös sellainen urapolku ja malli, joka ei ole alalle se tyypillisin.

Siksi ei ole ihan sama, että humanisti, antropologi, sukupolvensa ensimmäinen tohtori ja Ruotsissa syntynyt haukiputtaalainen löytää nimensä listalta, jolla mitataan teknologia-alan vaikuttajuutta.

Kenet kutsutaan mukaan keskusteluun?

En ole se, jota monikaan olisi katsonut 15-vuotiaana grillimyyjästä ja ajatellut: tuo päätyy IT-alalle. Minä en olisi itsekään ajatellut niin. Kouluvuodet rakentavat identiteetin kapeille kategorioille, ja nämä kategoriat seuraavat mukana kauan sen jälkeenkin, kun ne ovat lakanneet kuvaamasta nuoren todellisuutta. Nuorelle humanistille ei juuri kukaan kerro, että teknologia-ala tarvitsee myös ihmisiä, jotka osaavat kysyä: kenen tarpeesta tämä järjestelmä on rakennettu? Millaisia eettisiä vinoumia huomaamattamme projisoimme? Kenen arvovalintoja peilaamme? Millaiselta näyttää maailma, jossa aktiivisesti pyrimme rakentamaan ratkaisuja, jotka ovat inklusiivisia?

Teen paljon uravalmennusta ja alumni-työtä osittain juuri tästä syystä. Haluan olla se esikuva, jota itselleni ei aikanaan ollut, en valmiiden polkujen tarjoajana, vaan osoittamalla, että tähän samaan paikkaan voi tulla erilaisesta lähtöpisteestä.

Humanistinen koulutus tuo teknologia-alalle jotain, mitä teknisessä koulutuksessa (ja maailmankuvassa) usein ohitetaan: välineitä kysyä, mitä tässä oikein tehdään ja kenelle? Keino nostaa esiin “just because we can, should we?” kysymykset. Kuka jätetään järjestelmän suunnittelussa ulos? Mikä oletetaan neutraaliksi? Minkä tarpeen ympärille tuote on rakennettu?

Neutraaliuden vaikutelma syntyy suunnittelupäätöksistä, ja suunnittelupäätöksiä tekevät ihmiset, joilla on tietty kokemusmaailma. Harha ei rakennu järjestelmiin ilkeyden tai aktiivisen pahatahtoisuuden vaan katvealueiden kautta: kun pöydässä istuvat vain yhtä kokemusmaailmaa edustavat ihmiset, tietyt kysymykset yksinkertaisesti jäävät kysymättä. Siksi oleellinen kysymys ei ole, saadaanko harha joskus kokonaan pois, vaan kuka on mukana silloin, kun se rakentuu sisään.

- Anna Haverinen, FT
Toimitusjohtaja, valmentaja

______________

Caroline Criado Perez, Invisible Women (2019). Chatto & Windus.